11.7.2017

6.7.2017

Naamio putoaa

Kasvolihakseni ovat alkaneet aueta, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että minulla on lähes koko ajan hyvin närkästynyt ilme. Tunnistin ilmeen heti: Se on laiminlyöjän perusilme. Lapsena tulkitsin sen tyytymättömyydeksi, tarkemmin sanottuna tyytymättömyydeksi minuun. Nyt ymmärrän, että se on itkun pidättelyn ilme. Jos pysähdyn ja kuuntelen kehoani, se haluaa itkeä. Tunne vain puuttuu. Olen yrittänyt edistää asiaa harjoittelemalla itkemistä aina voidessani ja antamalla kehon täristä. Myös fysioakustisessa tuolissa käyminen on auttanut. Mutta kasvoissa on paljon avattavaa... Tilanne jatkuu jo kolmatta viikkoa. Ehkä tämä vähitellen tästä...

2.7.2017

Valaistuminen (yksi niistä)

Päivän takauma: mielensärkijä lyö minua, koska maiskuttelin ruokaa syödessäni. Halusin vain tunnustella ruuan rakennetta suussani. Laiminlyöjä huusi mielensärkijälle: "Älä lyö lasta!" Palleani tuntui kutistuvan kasaan. Olin saanut äidin huutamaan isälle.

Siirsin lempeästi häpeän mielensärkijälle ja vapautin kivun palleastani. Elämä jatkuu.

Päivän oivallus: Pahinta siinä, mitä minulle tehtiin, ei ollut se, MITÄ minulle tehtiin, vaan se, että kokemani kipu on saanut minut kokemaan olevani erityinen. Siis erillinen kaikista muista. Ymmärsin tämän lukiessani kirjaa Ehdoton hyväksyminen. Juuri MINUN pitää kirjoittaa kirja kokemuksistani, koska olen erityinen. Juuri minun eikä kenenkään muun. Siksi olen kokenut vihaa, kun olen huomannut muiden ehtineen ensin, enkä halunnut lähteä mukaan kirjaprojektiin, jossa olisin ollut vain yksi muiden joukossa. Totta kaihan kokemani oli niin omassa luokassaan, että minä ansaitsen erityiskohtelua.

Tämä erillisyyden kokemus on saanut minut työntämään ihmisiä luotani ja tehnyt minusta todella vaikean ihmisen hankalissa tilanteissa. Se on saanut minut katkeraksi kokemastani köyhyydestä, koska olenhan jo kärsinyt niin paljon! Todellisuudessa kaikki kärsivät, ja eristäessäni itseni muista, minulta jää se näkemättä. En näe ihmisiä todellisina, vaan heijastan heihin kaikki sisäiset pelkoni. Heistä tulee ilman omaa syytään raiskaajieni jatke.

Kuinka voisin siis ikinä kuulua mihinkään porukkaan, eihän kukaan halua olla kanssani. Lisäksi olen niin erityinen kokemani jälkeen, etteivät he varmaan edes ymmärtäisi minua. Kuinka voisin ikinä kiinnostua ihmisistä yleensä, kun näen heidät mahdollisesti vaarallisina?

Kipuni on tehnyt minusta kusipään. Haluan muuttaa tämän. Haluan kohdata ihmiset kuin Dalai Lama: Nähdä heidät omana itsenään, eikä pelkoni heijastumana.

30.6.2017

Yhä kotona

Mitä ihminen voi tehdä, kun ei jaksa edes olla ja hengittää? Väsyn jo nurmikolla istumisesta. Käytin kissat lenkillä (puolen tunnin homma) ja kaaduin eteisessä kontilleni läähättämään.

Pään sisällä tapahtuu paljon. 8-vuotias maalattialla makaava pikkutyttö on tehnyt kanssani paljon töitä. Olen pukenut sen ja antanut sille kuumaa kaakaota. Chtulhu on poiminut tytön mukaansa ja yhdessä lohikäärmeiden kanssa ne ovat tuhonneet talon, missä se kaikki tapahtui. Lapsi on rukoillut Chtulhua, että tulisi hulluksi ja alkaisi itkeä. Olemme harjoitelleet itkemistä.

Olen yrittänyt päästä kiinni vihaan tapahtumista. Se on suuri tunne, mutta välttelee minua.

Kuolen tylsyyteen, enkä jaksa enää pääni sisältöä. Toimintakyky, palaa jo! Haluan jaksaa edes katsoa sarjoja...

Kehomuististani on purkautunut muistoja vauva-ajalta. Ilmeisesti valokaappiin joutuminen heti synnytyksen jälkeen oli minusta pikemminkin rauhallista kuin traumatisoivaa: Kukaan ei tapellut tai itkenyt. Kasvoistani on purkautunut paljon imemisliikkeitä. Minun on ollut nälkä, olen imenyt, mutta maitoa ei ole tullut. Olen itkenyt nälkääni. Olen rauhoitellut osaa syömällä vatsani täyteen kolmen tunnin välein, etten kokisi nälkää.

Olen muistanut myös imeneeni, mutta maidon mukana tuli paha maku. Nyt tunnistin sen veren mauksi. Kun vaihdettiin tuttipulloon, minulla oli niin nälkä, että join kunnes puklasin. Pelästyin ja itkin. Joku löi minua. Laiminlyöjän on täytynyt olla hyvin väsynyt.

Kaikki tämä on purkautunut kasvojeni lihasmuistista ja kielestäni. Katsotaan, mitä muuta vielä sieltä löytyy.

Haluan ulos pääni sisältä ja maailmaan! Nykyhetkeen!

29.6.2017

Oma koti kullan kallis...

Pääsin osastojaksolta kotiin. Heti ensimmäisenä yönä näin unen, jota kutsun pahimmaksi painajaiseksi. Siinä on kannibalismia ja gorea enemmän kuin kauhuleffoissa. Missään ei ole turvassa. Se on unen tärkein sanoma.

Katsoin tänään dokumentin Sensitive - the Untold Story. Siinä todettiin, että turvan kokemus on erityisherkille vielä tärkeämpi kuin ei-herkille. Voin allekirjoittaa tämän. Osastolla oli turvalliset rutiinit. Täällä ne ovat poissa. Täällä on liikaa ärsykkeitä. Liikaa kissoja, liikaa melua, liikaa kaikkea. Tarvitsen omaa aikaa hiljaisuudessa ja lepoa. Tarvitsen valmiin ruuan nenäni eteen ja nukkumaanmenoajan. Haluan takaisin turvaan.

Katsotaan, missä kunnossa olen maanantaina. Silloin on ensimmäinen polikliininen käynti osastolla, mikä siis tarkoittaa tsekkausta, miten pärjään kotona.

27.6.2017

Keho herää

Fysioakustinen tuoli on tehnyt ihmeitä. Lantioni on huomaamattani päätynyt oikeaan asentoon. En ensin tajunnut, miksi kävelyni hidastui vanhan mummon köpöttelyksi. Sitten huomasin, että lantioni olikin pystyssä sen vanhan "perse sojottaa"-asennon sijaan. Ilmankos vauhti hidastui! Piti opetella kävelemään uudelleen.

Selkäni on reagoinut lantion paikalleen loksahdukseen ja vanhat jumit ovat suorastaan poksahdelleet auki. Hieman yllättäen myös jalkapohjani ovat olleet kipeänä, kun jalkojen pienet lihakset ovat joutuneet tasapainoilemaan minua uudella tavalla.

Ikävämmältä on sitten tuntunut kasvolihasten avautuminen. Ensimmäistä kertaa ikinä lihakseni nykivät hallitsemattomasti. Otan ilmeitä automaattisesti, tai joku ottaa niitä puolestani, ja joudun peilistä katsomaan, mitä tunnetta kasvoni yrittävät ilmaista. Inho ja itkun pidättely ovat olleet yleisimpiä, mutta mukana on ollut myös hämmästystä ja muita tunteita. Onneksi olen osastolla, niin kukaan ei ihmettele ilmeilyäni.

Eilen puhuminen oli hetken hankalaa, kun kieleni oikea puoli aukesi ennen vasenta. Mutta olen saanut yhteyden tuntoaistin kautta jo käsiini, kurkunpäähän ja sydämeen asti! Niin, ja vasempaan varpaaseen. Mutta siinä välissä ei sitten ole mitään, mikä on hieman oudon tuntuista...

25.6.2017

Valemuistoista

TW: hirttäminen

Roikun käsilläni köydessä, joka on kiedottu kaulani ympärille. Mies raahaa minua pitkin mökin lautalattiaa ja toteaa: "Näin käy, jos kertoo [muille]." Miesporukka hurraa taustalla.

Olen taas osastolla ja yksi osani alkoi ehdotella lähes pakkomielteenomaisesti hirttäytymistä. Tai ainakin sen yrittämistä niin, että jäisi jälki. Koska minä ansaitsen tulla hirtetyksi. Olen kertonut. Kaikille. Terapeutille. Siskolle. Suvulle. Hoitajille. Lääkäreille. Dyykkarille. Kavereille.

Olen ilmeisesti yhdistänyt tämän aiemman muiston omenapuu-muistoon. Toinen osani nimittäin muistaa tilanteen niin, että siinä ei ollut köyttä, vaan köydestä vain puhuttiin. Mielensärkijä käski meidän poimia puusta omenoita, vaikka emme yltäneet niihin. Toinen osani lisäsi köyden muistoon, koska minä ansaitsen sen mielestä tulla hirtetyksi. Sanoihan mielensärkijäkin niin: "Hirttääkö teidät pitäisi!!"

...Tai sitten haluan vain ajatella näin, koska se vaihtoehto on niin kauhea.